Sen jälkeen kun Justiina syntyi, annoin miehelle tasan kaksi vaihtoehtoa; joko alkaa viettää viikonloppujaankin perheensä kanssa tai sitten alkaa viettää elämäänsä täyspäiväisesti jossain muualla kuin perheensä kanssa. Siihen asti kun ukko oli hyvinkin pitkälti ollut todella harvinainen vieras kotosalla viikonloppuisin. Joko se rassasi autonromuja hallillaan, tai istui kavereidensa kanssa kaljalla.
Jotain vissiin meni perille sitten senkin päänuppiin, koska kumpikin edellä mainittu on nyt huomattavasti vähentynyt... Näiden entisten viikonloppu viihdykkeiden tilalle on tullut säännölliset perjantai-vierailut anoppilassa. Siellä siis käydään joka perjantai koko meidän sirkuksen voimin, poikkeuksia ei tehdä.
Tähän asti tuo on ollut mullekin ihan ok, koska usein siellä samalla vierailee myös miehen toinen veli naisystävineen, joten apukäsiä lasten hoidossa riittää, ja itse saa vaan istua ja olla. Eikä siinä mitään, anoppi on ihan mukava ihminen ja tullaan ihan ok toimeen, mutta liika on silti liikaa.
Ja jotta huomenna ei vahingossakaan kaavoista poikettaisi, niin suunnataan yllätys yllätys jälleen anoppilaan heti kun mies pääsee töistä. Tällä kertaa sinne tosin miehen mielestä on loistava syy mennä, kun pitäisi suunnitella ristiäisiin tarjottavat. Ihan kuin en itse osaisi päättää mitä haluan lapseni ristiäisissä tarjota...
Sitäpaitsi hommahan menee niin, että mennään anopin luo kuuntelemaan mitä hän haluaa meidän tarjoavan. Ja siihen tuskin tulee mulla olemaan mitään sanottavaa. Anopin ainoa vika onkin varmasti juuri tuo, että hän on hiukan voimakastahtoinen persoona, jolle minä en pärjää sitten alkuunkaan. Ihan yhtä tyhjän kanssa alkaa hänen kanssaan mistään vänkäämään. Varsinkin kun isäntä on poikkeuksetta aina äitinsä kanssa samaa mieltä joka asiasta. Voi morjens.
Ei tääkään asia ole mua ennen niin haitannut, mutta lasten syntymän jälkeen on kyllä alkanut haitata pahemman kerran. Kun tuntuu siltä että hän on ainoa joka tietää lapsista jotain, oli sitten kyse vaipanvaihdosta, syömisestä tai mistä muusta tahansa. Esimerkiksi Neelan vauva-aikana hän on suureen ääneen arvostellut kestovaipat ja kieltäytynyt niitä käyttämästä jos Neelaa joskus hoitaa. Myös mun päätökseni pyrkiä molempien lasten kanssa puolen vuoden täysimetykseen on pahapaha ja turhaa ja hullua jne. Koska kyllähän hitossa sille lapselle täytyy jo kolmikuisesta alkaa pottua syöttämään, ettei ihan kitukasvuiseksi ja epänormaaliksi jää. Ne muutamat kerrat olen anoppilassa Neppis kainalossa joutunut juoksemaan anopin pottulusikoita karkuun.
Hyvällä hän ei sitten katsellut tietenkään sitäkään, että aloitin Neelalle kiinteiden syöttämisen bataatilla enkä sillä anopin suosimalla POTULLA.
Tähän voisi lisätä sata muutakin asiaa, mitkä olen tehnyt mahdollisimman väärin lasteni kohdalla...
Argh.

Miehellä on muitakin tosi mielenkiintoisia sukulaisia. Esimerkiksi hänen yksi tädeistään. Muistuttaa anoppia kovinkin. :D
Meidän ensi tapaaminen ei varmaankaan unohdu ikinä. Neela oli juuri samaisena aamuna syntynyt, niin tämä paukkaa vierailuajan päättymisen jälkeen yhtäkkiä huoneeseen ja alkaa seittämään jotain siitä kuinka en oletettavasti häntä edes tunne, mutta että hänen oli vaan pakko päästä vauvaa katsomaan. Hieno homma juu. Minä siinä sitten tukka pystyssä, tuoreena äitinä ja todella tuoreena muutenkin vain istua toljotin kun täti papatti puoli tuntia ja pyyhälsi ulos yhtä nopeaan kuin tuli sisällekin. Että sellasta. Justiinan syntyessä osasin jo tätä seuraavaa tapaamistamme odottaakin... Melkein jo ehdin pettyä kun luulin ettei sitä tulekaan, mutta sieltähän se täti taas pyyhkäisi sisään juuri kun oltiin kotiutumassa.
Jos tästä jotain positiivista on pakko repäistä, niin voinpa ainakin todeta edes jonkun miehenkin sukulaisen käyneen meitä katsomassa.
Anoppi kun ei jaksanut, vaan ilmoitti että ehtii nähdä lapsenlapsensa myöhemminkin...
Jep jep.
Onko sitten tämän jälkeen ihme jos miehen sukulaiset hieman välillä ahdistaa?

Tulipahan paasattua. Nih.
:D