Taas on yksi niistä aamuista kun ottaa päähän niin paljon, että voisin ihan hyvällä omallatunnolla antaa lapseni ensimmäiselle vastaantulijalle. Täällä talossa ei saa nukkua, saati sitten että saisi edes kello viiden aamukahvinsa juoda rauhassa. Ei sillä, että mitään muutakaan saisi tehdä ilman ettei toinen raahautuisi mukana lahkeessa roikkuen tai toinen riippuisi olkapäällä pulautellen ympäristöönsä. Kämppäkin on taas kuin pommin jäljiltä, mutta mitä sitä siivoamaan, kun viimeistään kahden tunnin päästä se näyttää aivan samalta kun isompi termiitti nousee ja pääsee vauhtiin.
Se sentään jatkoi vielä uniaan, onneksi. Sehän tästä onnesta vielä puuttuisikin että sekin alkaisi kukonpierun aikaan heräilemään. Siinäkin on jo tarpeeksi, että sille saa juosta tuttia neljästä eteenpäin viiden minuutin välein ja vihdoin kun sen saa nukahtamaan kunnolla uudestaan, niin eiköstä toinen jo herääkin syömään. Eipä siinä, pakkohan se on murua rinnan alle saada, mutta voisi edes nukahtaa sen jälkeen uudestaan! Mutta paskat mitään, saa toki enemmän huomiota, jos vaikka aloittaa karjumaan. Syynä tähän onnelliseen aamunavaukseen oli tällä kertaa äitin huonosti palveleva tissibaari -toisesta loppui eväs liian aikaisin, neiti ehti saada raivarin ennen kuin toinen tissi ehti suuhun asti.
Nyt se sitten hakee unta tuossa vieressä sitterissä, mutta arvatkaapa huvikseen väsyttääkö mua just nyt...
Väsyttäis tietenkin sitten siivä vaiheessa kun täällä on meneillään pahin ralli.

Mun puolesta voisi edes yksi asia meilläkin mennä joskus putkeen. Vaikkapa nämä yöt. Mutta on vissiin liikaa pyydetty... Ei riitä, että isomman kanssa saa tapella kaikesta; syömisistä, pukemisista, pelkästä olemisesta... Puolet sen leluista roikkuu taas narikassa, kun sillä on joku pakkomielle testata niitä siskoonsa. Tai ainakin yrittää (tässä vaiheessa voin hehkuttaa itsekin oppineeni jotain -meinaan kiskaisemaan maalitauluna toimivan vauvan tai vauvaa uhkaavasti lähestyvän lelun salamannopeasti parempaan talteen).
Eilen kului aamupäivä rattoisasti, kun neiti kävi viiden minuutin välein eteisen naulakon alla huutamassa käsi ojossa lelujensa perään...
Vaippakin otettiin takaisin käyttöön, kun neiti päätti kieltäytyä pottailusta. Tai istuuhan se siinä, vaikka tunnin, mutta ei se sinne mitään tee vaan lorottelee lattialle saman tien kun potalta nousee.

Pienemmän kanssa nyt on hankalaa muuten vaan, koska se ei vieläkään ole oppinut viihtymään missään mitenkään päin. Ei se jaksa katsella mitään leluja, ellei niitä muista heiluttaa vinhasti sen naaman edessä. Neitokainen oppi jopa tarttumaan leluun itse, mutta eihän siinä lelussa mitään kivaa ole jos se omassa kädessä heiluu.
Mahallaan ei viihdy kuin ehkä viisi minuuttia, sitten alkaa huuto kun ei pääse eteen eikä taakse vaikka kuinka huitoisi ja potkisi. Selällään ei viihdy sekuntiakaan, koska kun neidin laskee selälleen, punnaa se saman tien mahalleen. Neitokainen tosiaan oppi nyt kääntymään mahalleen toisenkin kyljen kautta, testasi sen sitten sohvalla... Tyhmä ja varomaton äiti kun taas ajatteli vain laskevansa lapsensa hetkeksi käsistään siihen sohvalle ja käänsi selkänsä, niin johan se olikin rullannut lattialle. Näin vielä tapahtuman sivusilmällä, mutta en ehtinyt mitään tehdä. Ikinä pääse eroon siitä mielikuvasta... hui. Onneksi ei sattunut pahemmin.
Ja meidän neuvolantäti ei meinannut uskoa että neiti on kääntynyt jo hyvän aikaa... :D

Imetyksen lopettamista harkitsen tällä hetkellä vakavasti. Tähän asti ollaan pelkällä tissillä menty, ja maitoakin riittäisi tuon tarpeisiin kaikesta päätellen, mutta kaihan se on pakko lyödä hanskat tiskiin pikkuhiljaa kaikista muista onkelmista johtuen. Alusta asti neidillä on ollut hiukan huono ote (tyyliin tissi tippuu suusta sata kertaa syömisen aikana), jota en saa paremmaksi vaikka päälläni imettäisin. Toinen onkelma on raivarit, mitä tuo saa lähes jokaisella syötöllä.. jos ei siitä ettei heruminen käynnisty samoin tein kun tissin tuuppaa suuhun, niin sitten siitä että maitoa tulee hänen makuunsa liikaa. Tai liian vähän. Tietenkin tuo huono ote on myös yksi veetutuksen aihe. Tai lähinnä se että tyhmä äiti koittaa kymmeniä kertoja korjata sitä. Meidän ruokailuhetket on siis vaikeita näin lievästi ilmaistuna. Eikä asiaa auta ollenkaan esikoinen, jonka on pakko toheltaa nenä kiinni meissä toimituksen aikana. Pelkkä ajatuskin tissittelystä saa karvat nousemaan pystyyn.
Nyt ei vaan jaksa sitten enenmpää. Hittoon kaikki puolen vuoden täysimetykset sun muut ihanteet, ei kiinnosta. Lähinnä kauhistuttaa ja ahdistaa tällä hetkellä ajatuskin siitä, että tätä jatkuisi vielä kaksi kuukautta! Ehkäpä tuonne seuraavaan neuvolaan jaksan sitkutella (neiti on silloin 4,5kk), jolloin voin kysäistä noiden kiinteiden aloittamisesta.
Tästä avautumisesta voi varmaan useampikin vetäistä herneet nenäänsä, mutta siitä vaan, antaa mennä vaikka koko pussillinen. Jo olen itseäni asiasta sen verran ruoskinut, ettei jaksa enää kiinnostaa. Koitan nyt asennoitua siten, ettei lapseni ehkä pilalle mene vaikka saisikin sitä perunaa ennen puolen vuoden ikää.

Ja vali vali *repiitukkaapäästäänhymiö*

Tästä päivästä tulee varmasti täydellinen. Mitä muutakaan voisi odottaa, kun alkukin sille on jo näin hohdokas.